Puoli vuotta Madridissa ja kasvoin uskomattomasti ihmisenä. Rakastuin siihen tunteeseen että sain olla yksin vastuussa kaikesta, tapasin jatkuvasti uusia ihmisiä, sain puhua vierasta kieltä ja muutenkin haastaa itseäni lukemattomilla eri tavoilla. En ollut enää se hiljainen, ujo Mari vaan omaitseni, iloinen ja puhelias tilanteessa kuin tilanteessa. Kaiken tämän kasvun ohella oli tuo aika myös melkoinen koettelemus. Ihania muistoja on miljoonia, mutta samalla ahdistus ja tietoisuus siitä, että en ollut kotona, kaverit ja perhe olivat toisessa maassa, kaikki oli niin erilaista, saivat minut voimaan fyysisesti huonosti. Olen pari vuotta taistellut syömishäiriöni kanssa ja vasta hiljattain ymmärsin, koska ja miksi tämä piina alkoi. Vaikka minulla oli Madridissa hauskaa ja paljon kavereita, ahdistus ja päivien lasku kotiinpaluusta saivat syömiseni ja treenaamiseni täysin sekaisin.
Madridin-ajasta on vasta pari vuotta enkä olisi ikinä uskonut että haastaisin itseni uudelleen, varsinkin siihen nähden miten vaikeaa se ensimmäisen kerran oli ja mitä se "aiheutti". En voisi olla onnellisempi että olen juuri siellä missä olen, eli Barcelonassa. Syömishäiriöni takia en aina edes tuntenut itseäni, sillä olin jatkuvasti vihainen ja ajatukseni keskittyivät 24/7 ruokailuun ja liikuntaan.. En ikinä puhunut syömisestäni muuta kuin perheelleni ja joillekin kavereistani. Kun tapasin muita kavereita osasin hymyillä ja peittää tuskani. En vieläkään ole antanut itselleni anteeksi sitä, että myös perheenjäseneni saivat kärsiä tästä. Purin kaiken kiukkuni aivan vääriin ihmisiin, niihin jotka olivat eniten tukenani.
Barcelona paransi minut. En tiedä koska olen ollut viimeksi aidosti näin onnellinen. Toki elämääni on mahtunut lukuisia onnen hetkiä, mutta tällä tarkoitan sitä, että olen koko ajan onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Olen taas se sama ihminen millaiseksi kasvoin Madridissa; iloinen, elämänjanoinen, sosiaalinen, positiivinen jne. En ole vielä kertaakaan laskenut päiviä kotiinpaluuseen, päinvastoin. Olen saanut taas hurjan paljon uusia kokemuksia, läjäpäin ihania ystäviä, hurjasti lisää kielitaitoa, itsevarmuuteni ei koskaan ole ollut parempi. Lyhyesti tiivistettynä: rakastan elämääni. Siksi toivonkin nyt suuresti että pääsen opiskelemaan Madridiin. Olen pitkään ollut tietoinen että Suomi ei ole minun paikkani asua, mutta vasta nyt minusta tuntuu että olen valmis muuttamaan ulkomaille vieläkin pidemmäksi aikaa. Madriin muutto ja yliopisto kuulostaa unelmalta jota en ikinä uskaltanut toteuttaa. Ilman sitä ensimmäistä elämäni vaikeinta askelta en luultavasti olisi nyt tässä pisteessä, niin paljon oppineena, viisaampana ja itsevarmempana.
Joten vaikka kuinka ihmiset tulevat usein kommentoimaan minulle miten he ovat kateellisia elämästäni, harva tietää totuuden. En uskonut että olisin ikinä julkistanut tätä tietoa, mutta toisaalta elämä on elämää, on ylä- ja alamäkiä. Kaikesta selviää. Tällä tekstillä haluan erityisesti pyytää anteeksi perheeltäni kaikkia niitä kyyneliä ja sitä vihaa, mutta myös kertoa sen että pääkoppani alkaa voimaan taas todella hyvin:) Elämä hymyilee suuresti.
Hyvää viikkoa kaikille!!
Besos, Mari
